Surkea päivä

Loppuviikko hengailtiin pitkälti tuutorimme Denniksen kanssa, ja tulipahan Golf-hotellillakin pyörähdettyä sen verran, että nukkuma-asentoa on öisin vaikea löytää hieman punakan ihon vuoksi. Unirytmikin on kääntynyt vähän päälaelleen. Viikonloppuna tehtiin myös Denniksen keittiössä suomalaisia pannareita :P Hyvin maistui paikallisille!

Tänään aloitettiin vihdoin ja viimein kauan odottettu harjoittelu Maternity Wardilla. 3 viikon odotus ja huonosti nukuttu yö palkittiin jälleen kerran tietämättömyydellä ja odottelulla. Puolen tunnin bussin odottelu koululla vaihtui harjoittelupaikalla koko vuoron kestävään odotukseen. Jos lääkereiden kiertoa, josta Virpin kanssa kuultiin ja ymmärrettiin ehkä kolmasosa, ei lasketa päivän aikana ei tapahtunut muuta kuin pinnan kiristymistä ja venymistä. On kova ikävä Suomen sairaaloiden järjestelmällisyyttä ja vastuullisuutta. Ette uskokaan kuinka pitkäpinnaisina tullaan täältä takaisin kotiin.

Päivä meni näin:

• Kello herätti 5.30 aamulla (nukkumaan laitoin ehkä yhen aikaan yöllä)
• Bussin sairaalaan piti lähteä klo 7.15, mutta se tuli koululle vasta 7.45.
• Koulun opettajan piti olla meitä vastassa osastolla. Odoteltiin ja ihmeteltiin taas varmaan tunti. Kun opettaja sitten vihdoin tuli paikalle, hän alkoi syyttelemään meitä, kun ei ilmestytty perjantaina paikalle. Torstaina ja perjantaina käytiin vielä koululla varmistamassa, että harjoittelu alkaa vasta maanantaina. Oltaisiin mielellämme aloitettu harjoittelu jo perjantaina!
• Kun oltiin opettajan kanssa selvitetty asia, menimme esittelemään itsemme vuoron henkilökunnalle. Henkilökunnalla ja opettajan välillä alkoi kirjaimellisesti sota siitä, että voimmeko nyt ylipäänsä tulla harjoittelemaan osastolle. Erityisesti mieshoitaja, jonka viereen epäonnekseni istuin, alkoi tuohtumaan kovastikin asiasta. Ei tarvinnut pelkästään elekielen avulla ymmärtää, ettei meitä sinne haluttu. Nyrkillä pöytään hakaten mieshoitaja ihan avoimesti vaahtosi sekä swahiliksi että englanniksi, ettei meitä sinne tähän vuoroon halua.
• Kun riita oli päättynyt, jäimme Virpin kanssa odottelemaan lääkärin kierron alkua samalla kooten itseämme kasaan. Kun lääkärin kierto alkoi, se hieman yllätti laajuudellaan. Lääkäreitä oli ainakin 15 aina yhden potilaan ympärillä ihmettelemässä, minkä vuoksi ei aina oikein kuultu kaikkea. Lääkärit myös nauroivat ihan avoimesti potilaan kommenteille. Oli vähän noloa seistä siinä vieressä valkotakkisena nauravien valkotakkisten joukossa.
• Lääkärinkierron jälkeen ei sitten oikein tapahtunut mitään. Yritettiin Virpin kanssa kysellä hoitajilta, mitä voitaisiin tehdä, mutta heiltä ei muuta vastausta saatu kuin, että "Odottakaa vielä". Sittenpä kello alkoi olla niin paljon, että lähdettiin bussille pettyneinä.

Sairaalassa seurattiin kuitenkin omatoimisesti ympäristöä. Avonainen tila oli jaettu ohuilla ikkunoilla varustelluilla seinillä. Yksityisyyden suojaa ei juuri ollut ja jos sitä oli, sitä oli vaan varakkaimmilla ihmisillä, joilla oli varaa vakuutuksiin. Vakuutuksien omaavilla potilailla oli pienemmät 6 hengen "huoneet" ja köyhemmät potilaat sairastivat 10 hengen loossissa, jossa ei verhoja sänkyjen välillä ollut. Tietosuojastakaan ei juuri ollut hajua. Potilaspaperit lojuivat hoitajien pöydällä samalla ollen periaatteessa ihan kaikkien ulottuvilla. Tietosuojana vaikutti olevan ainoastaan lääkäreiden ja hoitajien auktoriteetti.

 Nuo keltaiset kansiot pöydällä ovat potilaspapereita ja sängyt taustalla varakkaimpien potilaiden sänkyjä

Tässä vaiheessa hoitajien pöytä oli vielä siisti .

Koululla kävimme antamassa nätisti palautetta harjoittelupäivästä ja uskon, että näkivät naamasta tyytymättömyyden. Yleensä en halua valittaa tälläisista asioista (paitsi ehkä jupista vähän kotona :D), mutta ollaan kolmesta kuukaudesta melkein kuukausi jo odotettu, että päästään tekemään jotakin. Alkaa ottaa pattiin! Kysyimme samalla siitä, mitä meille tehdään kun koulu suljetaan vaalien ajaksi. Olivat sitä mieltä, että saamme ainakin olla täällä Kakamegassa, mutta harjoittelusta ei ole tietoa. Ehkä sekin selviää "lähiaikoina".